KUTEN LEIPÄ RAVITSEE VATSAA, SITEN LUKEMINEN RAVITSEE MIELTÄ 

book-stack-books-bookshop-264635

Otsikon lause on latinankielinen viisaus ja elämänohje. Olen ollut ahkera lauseen alun ja lopun toteuttamisessa elämässäni. Niinpä hyökkäsin lomamatkaa edeltävänä iltana viime tingassa kirjakauppaan tuossa syyskuun puolessavälissä. Kymmenessä minuutissa ehdin ostaa kaksi pokkaria. Kirjat on nyt luettu. Kun jälkimmäinenkin tuli luetuksi, kammottava vaje viilsi rintaa. Painelin siis lokakuussa uusiksi puotiin ja ostin yhden pokkarin lisää. Kaksi lukemaani kirjaa postitin lahjaksi 400 metrin päässä asuvalle isälle isänpäivä- ja syntymäpäivälahjaksi. Samassa kutsuin isäukon mukaan seurakuntamme senioritoimintaan oikein nelivärisen esitteen kera.

Ensimmäinen lukemani kirja on neuvostomarsalkka Georgi Zukovin elämäkerta. Zukov oli lahjakas mies. Hän pelasti Neuvostoliiton ja Moskovan perikadolta 1941, jolloin Saksan armeija oli lyödä puna-armeijan salamavauhtia edenneessä salamasodassa.

Toinen kirja on ”Kuoleman Enkeli” Josef Mengelen elämäkerta. Häntä pidetään natsijärjestelmän julmuuden ja mielipuolisuuden kasvoina. Yllätyksekseni Mengele oli viranomaisia paetessaan ehtinyt kokea yhtä jos toista. Hän oli lukuisissa ammateissa.

Kolmas kirja on kesken. Luen Gestapon, sodanaikaisen Saksan salaisen poliisin historiaa. Gestapon nimi pelkästään on omiaan herättämään pelkoa. Sivu sivulta käy ilmi, että valtiopoliisi on hoitanut varsin tavanomaisia poliisitehtäviä. Sitten on myös saksalaisella perusteellisuudella käyty selvittämään kuka kirjoitti tehtaan miestenhuoneen seinään poliittisesti epäkorrektin tekstin Heil Moskau! Stalingradin tappion 1943 jälkeen poliittiset vitsit lisääntyivät kansan keskuudessa, mistä Gestapo laati lukuisia huolestuneisuutta heijastavia raportteja.

Mitä pokkareista on jäänyt käteen? Georgi Zukov eli suosiostaan huolimatta Stalinin aikana jatkuvan pelon alla. Matkalaukku oli valmiina, jos marsalkka varoittamatta vietäisiin kuulusteluun ja vankilaan. Sodanjälkeisenä aikana tuli ajanjaksoja, jolloin Zukov ei ollut puolueen suosiossa. Tämän seurauksena marsalkan nimi poistettiin sotahistorian teosten sivuilta ja dokumenttielokuvista. Sic transit gloria mundi. Niin katoaa mainen kunnia. Kunnianpalautus tapahtui, kun puolueen Zukovia inhonnut pääsihteeri itse joutui epäsuosioon ja syrjäytetyksi.

Keskitysleirillä kauhistuttavia lääketieteellisiä kokeita tehnyt SS –upseeri Josef Mengele uskoi natsiaatteen ja rodunjalostuksen oikeellisuuteen päiviensä päättymiseen asti. Hän sai paeta viranomaisia sodan jälkeen lopun elämäänsä. Perhe-elämä kärsi. Varakas suku auttoi avokätisesti Etelä-Amerikassa asuvaa poikaansa Baijerista käsin. Mengele teki muiden muassa rengin töitä tekaistun henkilöllisyyden turvin saksalaismielisten maatiloilla Etelä-Amerikassa. Hän kirjoitti runoja ja omaelämäkertaa. Hän menehtyi tapaturmaisesti 1979 hukkumalla. Pyrähdys valtameren aaltoihin päättyi kohtaukseen ja hukkumiseen. Kun tuonnempana hänet ja hänen hautansa jäljitettiin, luut ja kallo asetettiin brasilialaisella poliisiasemalla esille kuin halutuin näyttelyesine.

Gestapon historia tuo esille, miten ihmiselämä säilyttää inhimilliset piirteensä totalitaarisessa järjestelmässä. Ilmiannot pitivät Gestapon pyörät pyörimässä, kirjasta ilmenee. Ilmiantojen syy saattoi olla riita, kateus tai ilmiantajan (vahinkoa kärsineen osapuolen) avioliittoa jäytänyt uskottomuus. Vanha vitsi kysyy: miten vaimo hankkii avioeron totaalisessa, yhden puolueen valtiossa? –Ilmoittaa salaiselle poliisille miehensä poliittisen mielipiteen.

Rakkaat kristityt, siskot ja veljet! Kaikki on katoavaista. Se käy ilmi kaikkien kolmen kirjan sivuilta. Yksipuoluejärjestelmät eivät ole kaikkein pitkäikäisimpiä ideologioita. Tiedämme, että kommunismi kaatui 80-90 –lukujen taitteessa. Neuvostoliitto lakkasi olemasta 1992. Suurien johtajien kuvat ja patsaat katosivat, Kristuksen kuva jäi. Suuren Isänmaallisen Sodan 1941-45 jälkeen maailmassa on ollut lukemattomia muita sotia ja konflikteja. Stalingradin jälkeen olemme saaneet surra Srebrenican äitien rinnalla 8000 tapettua muslimimiestä ja –poikaa, Ruandan kansanmurhan 1,5 miljoonaa uhria ja Jemenin lasten kärsimyksiä.

Tuhatvuotiseksi aiottu Kolmas Valtakunta, natsivalta, ehti hädin tuskin murrosiän yli, kun loppu tuli. Järjestelmä rotuoppeineen ja tuhoamisleireineen ei ollut erityisen elinkelpoinen. Viime sodissa käytännöksi tuli, että silloin jos neuvostojoukot saivat vangittua SS –miehen tai SS –upseerin – fanaatikon – tämä ammuttiin välittömästi. Kovat arvot johtavat kovaan kohtaloon. Fuksivuonna teologisessa tiedekunnassa luennoitsijani, retriittien mies Paavo Rissanen opetti: anna pahalle metri köyttä, niin se hirttää itsensä siihen.

Raamatun Sanassa on suuri viisaus. Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty (Sananlaskut 28:13.) Paavalin julistus rakkaudesta ensimmäisen Korittilaiskirjeen luvussa 13 – se on kirkollisista vihkimisestä tuttu – on loppujen lopuksi kova ydin, se, mikä jää jäljelle, kun kaikki muu katoaa: rakkaus. Me voimme rakentaa nykyisyyden ja tulevaisuuden vain rakkauden varaan. Menneisyyden virheistä voi oppia. Valitse viisaasti. Kääntyminen Kolmiyhteisen Jumalan ja ristin puoleen pelastaa. Kääntyminen diktaattorin ja hakaristin puoleen tuhoaa.

Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni. Käsin sidotuin kaipaan vapauteen. Eessäs pieneks kasvaa saa, tuntea uudestaan jälleen rakkautes parantaa.

Miks vaikeaa on tulla eteen puisen ristin. Kai se todistaa epäonnistunut oon. En voi sanoa enempää, elämäni käsiis jää. Tyhjänä ei jaksa rakastaa.

Sun jälkeesi johtakoon mun askeleeni. Alla ristin varjon painan alas pään. Sydämen syviin rämeisiin, kokemuksiin kipeisiin Valosi vielä loistakoon.

Herra johda vaikka mun tieni kulkis minne. Johda silloinkin, kun en jaksa yrittää. Silloin, kun mä heikko oon, johdatukses jatkukoon. Koko elämäni sun käsiis jätän.

-TAISTELUNI / Bass ’n’ Helen (Kristillistä rock –musiikkia soittava yhtye Suomesta.)

Pastori Jaakko Kara

Advertisements

Jeesuksen kirkosta

alttari

Elokuun helle. Istun hiljaisessa ja valkoisessa valossa kylpevässä Hämeenkylän kirkossa, rukoilen ja pohdin kirkkoa, jota saan ilolla ja koko sydämestä olla palvelemassa. Mieleeni tulvii kuvia ajankohtaisista ja syksyllä koittavista seurakuntavaaleista ja niiden mainoksista, ja samalla rukouksessa mieleeni nousevat ylpeyden ja lempeyden teemat.

Matteuksen evankeliumissa on kohta, jossa Jeesus sanoo seuraajilleen: ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. – – Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Vahvoja sanoja! Jeesus nuhtelee niissä itseriittoisuuden hengessä palvelevia ja niitä, jotka ovat nostaneet itsensä opettajina uskon syvintä olemusta korkeammalle; jotta he saisivat ihmisten suosion tai vähintäänkin hyväksynnän ja jotta he edustaisivat jotakin sellaista, joka on ihmisten mielestä kulloinkin oikein ja tavoiteltavaa.

Ajattelen, että tällainen kuvaus on löydettävissä aivan läheltä, keskeltämme, kirkosta. Millainen ja kenen ääni on se, jota kirkossa kuuntelemme? Kuka on palvelija? Mikä kiinnittää huomion? Marraskuussa järjestettävät seurakuntavaalit ovat upea ja tärkeä vaikuttamisen mahdollisuus, ja on arvokasta, että ihmiset kokevat tärkeäksi olla mukana päättämässä ja vaikuttamassa. Seurakuntaa rakentamaan tarvitaan innokkaita ihmisiä! Ehdokkaiden ja äänestäjien, molempien, eli meidän kaikkien, osa on merkittävä ja me olemme nöyrällä paikalla. Olemme kutsuttuina rakentamassa Jeesuksen kirkkoa ja Hänen seurakuntaansa, toisin sanoen hoitamassa seurakuntaperhettä ja sen suhteita ja omistuksia.

Tämän vuoden seurakuntavaalien mainoksissa toistuu sanoitus: Minun kirkkoni – millainen on sinun kirkkosi? Minun. En itse pidä lainkaan järkevänä pikkutarkkaa sanojen tarkastelemista, mutta en voi olla miettimättä sitä, miksi minä ja siihen tulkintani mukaan liittyvä omavoimaisuus on nostettu niin tärkeäksi kirkon tulevaisuuden rakentamisessa. Kirkko, jota rakennamme ei ole minun kirkko, ei edes meidän. Se on Kristuksen kirkko, jossa me saamme monin tavoin ja lahjoin palvella ja olla palveltavana. Kirkolla on oikeus, mahdollisuus ja velvollisuuskin käyttää profeetallista ääntään maailmassa ja ympäristössä, jossa elämme, mutta kuitenkin iankaikkisuusasia edellä. Kirkon tehtävä on pelastaa sieluja ja tuoda Jeesus-uskon erityislaatuista toivoa kaikista hirveimpäänkin elämän pimeyteen. Kirkon tehtävä on toki saada ihmiset liikkeelle ja elämään todeksi käskyistä suurinta, Jumalan ja lähimmäisen rakastamista, kuitenkin pelastavan evankeliumin kärki edellä. Kun ihminen saa tulla Herran omaksi, saa ihmisen elämä ja todellisuuskäsitys muuttua. Se muutos synnyttää ihmisen sisimmässä halun elää todeksi Jumalan antamaa ainutlaatuista elämää – rukoillen ja työtä tehden, evankeliumista iloiten, siihen ahdistuksissa turvaten ja siitä kaikella mahdollisella tavalla arjessa ihmisennäköisenä eläen.

Ajattelen, että on ylpeyttä rakentaa kirkkoa, joka on vain minun- tai sinunlaisille, samanmielisille – olivat lähtökohdat sitten kovin perinteisiä tai hyvin tätä aikaa kuvaavia. On ylpeyttä rakentaa sisäpiiriä, ja on ylpeyttä rakentaa kirkkoa ohi Jumalan muuttumattoman sanan. Voimme mennä yhtä lailla todella harhaan ollessamme klassisen uskonnäkemyksen omaavia tai sitten kaikkeen muutosta kaipaavia. Tarvitaan lempeyttä ja sävyisyyttä, kun tarkastelemme itseämme ja ympärillämme olevia yhteisöjä. Jumala katsoo joka ainoaa ihmistä rakastavin silmin ja haluaa pitää jokaista kädestä kiinni, ohjata kotiin ja täällä kulkemaan elämän tietä. Jeesuksen tie, Jeesus itse, on olemassa jokaista ihmistä varten, mutta ylpeys laittaa kulkemaan Hänen ohitsensa.

Jos olemme rehellisiä, ei meistä kukaan taida päästä sanomaan, että kaikki asiat ja kaikenlaiset asenteet ovat kunnossa. Jokainen meistä on samalla viivalla, jokainen meistä kaipaa Jumalan armoa, uudistusta ja opastusta. Jumalan edessä kukaan ei ole toista syntisempi, vaikka me laitammekin toistemme ja omia syntejämme helposti vaakakuppiin. Jumalalle synti on syntiä ja armo on sama kaikille. Jumalalle itsensä alentaminen on siihen totuuteen suostumista, että Hän on aina suurempi. Jumalan tahdon mukaiseen elämään ja sen noudattamiseen liittyy ymmärrys siitä, että armo todella on lahjaa. Sen lahjan vastaanottaminen on alku vapaalle elämälle.

Vapaa elämä ei kuitenkaan ole sitä, että tiedostamisen kautta pyrimme muuttamaan elämää ja maailmaa, kirkkoakin omien ajatustemme tai tunteidemme perusteella. Vapaa elämä on sitä, että saamme elää maailmassa niin, että näemme siinä Jumalan luomistyön ja Hänen sallimuksensa jäljen. Että kasvamme kiinni Jeesukseen sillä tavoin, että katsoisimme aina kysymyksissämme Häneen, emmekä omaan itseemme. Galatalaiskirjeen sanoin (5: 13): ”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.”

Aivan yhtä lailla kuin vaikka poliisilta odotetaan tietynlaista laatua ja auktoriteetin lunastamista, odottaa moni ihminen pohjimmiltaan kirkolta samaa – aivan oikeutetusti. Ihmiset hakeutuvat kirkon piiriin suurten kysymysten kanssa ja toivovat saavansa vastauksia sielua polttaviin kysymyksiin elämästä, sen rikkinäisyydestä ja ajasta tämän elämän jälkeen. Aika monta kertaa ihmisen lähestyessä syvien uskoon ja hengellisyyteen liittyvien kysymysten kanssa kirkkoa edustavaa vastaukseksi saa kuitenkin takaisin heitetyn kysymyksen: Mitä sinä itse ajattelet tuosta asiasta?

Uskomme ydinsanoma meidät ristillä lunastaneesta Elävästä Vapahtajasta ei ole typistettävissä tai laimennettavissa. Silti näkemykseni mukaan Kuninkaastamme puhutaan usein laimeammin kuin olisi syytä. Uskon, että ihmiset, itseni mukaan lukien, kaipaavat syvimmiltään puhetta väkevästä ja samalla ihmeellisen lempeästä Jumalasta ylimpänä auktoriteettina kuin hyssyttelevänä rakkauden lähettiläänä, niin kuin eräs muusikko on todennut.

Seurakunnan ja kirkon rakentaminen on, kaikkea tätä vasten, vilpitöntä Jumalan tahdon etsimistä yhdessä. Voisiko se olla sitä, että tuemme omissa yhteisöissämme ja seurakunnissamme rohkeaa, lempeää ja rakkaudellista tapaa olla ja elää yhdessä – ja samalla ohjata elämään Raamatun avaaman todellisuuden mukaisesti? Ainoa todellinen Isämme, Isämme taivaassa ja Jeesus Kristus, ainoa todellinen oppimestarimme kutsuu meitä toimimaan näin.

Galatalaiskirje, johon tässä postauksessa viittasin aiemmin, puhuu meille Hengen hedelmistä, joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, hyvyys, uskollisuus ja itsehillintä. Niiden vastakohtaa taas ovat mm. vihamielisyys ja riidat, kiihkoilu ja juonittelu. Jumala toivoo meidän elävän Pyhän Hengen varassa, toisiamme kadehtimatta ja ärsyttämättä. On meistä itsestämme kiinni, millaista henkeä me pidämme yllä, millaista tunneilmastoa ja ilmapiiriä me rakennamme, millaisin teoin elämme ja millaisin sanoin opetamme.

Aviomieheni on joskus sanonut, että ihmisen paras luonteenpiirre on lempeys. Tämä on piirtynyt sydämeeni ja ajattelen, että lempeys on myös tavoiteltava ominaisuus seurakuntayhteydelle. Lempeä asenne ja lempeä katse saa tiukoissakin tilanteissa usein enemmän aikaan kuin tiukkapipoisuus ja hampaiden kiristely. Palvelualttius toisiamme kohtaan on kristityn hyve, mutta saamme aina muistaa myös sen, että olemme koko ajan itse myös palveltavina. Saamme aina muistaa tämän ja sen, mitä virressä 506 lauletaan: ”Lisää, Jeesus uskoani, anna toivo kestävä. Auta etten matkallani pelkää kantaa ristiä. – Paina, Jeesus, sisimpääni sana, suuri lahjasi. Siinä, kuuluu armon ääni, sieluun virtaa rauhasi.”

– Jarna, pastori

Rukouksesta

old-wooden-door-handle

Katso, minä seison oven takana ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani” (Ilm 3:20)

Ole Hallesby kuvaa kirjassaan ”Rukouksen ihmeellinen maailma” rukousta näin:

Kun rukoilemme, päästämme Jeesuksen sydämeemme. Tässä raamatunkohdassa sanotaan meille ensimmäiseksi, ettei Jeesusta ole panemassa liikkeelle meidän rukouksemme, vaan että Jeesus taivuttaa meidät rukoilemaan: hän kolkuttaa.

Siten hän ilmoittaa pyrkivänsä sydämeemme. Jeesus kolkuttaa oveamme – se ajaa meidät rukoilemaan.”

Ja hän jatkaa:

Sinä luulet, että sinulla on joka puolella kuin seinä edessä, koska et osaa rukoilla. Ystävä, juuri avuttomuutesi on ratkaisevinta rukouksellesi. Rukous on oven avaamista Jeesukselle ja hänen päästämistään meidän hätäämme. Ja avuttomuutesi juuri avaa oven selko selälleen Jeesukselle ja päästää hänet hätääsi… vain avuttomuutemme panee meidät avaamaan ovemme, niin että Jeesus pääsee luoksemme ja hätäämme tuomaan meille kaikkea armoaan ja kaikkia lahjojaan.”

Tuokoon nämä ajatukset rukouksesta meille kaikille rauhaa ja iloa rukouksen ihmeelliseen maailmaan. Aamen.

-Jarkko Vähäsarja

Samaa perhettä

Pappi

Tapasin kuluneella viikolla äidin ja vauvan, joka oli vasta muutaman viikon ikäinen. Kymmenen pikkuruista sormea ja kymmenen pikkuruista varvasta sulattivat jälleen sydämeni. Ties kuinka monennen kerran jäin miettimään sitä, miten uskomaton asia ihmiselämä oikein on! 🙂

Meidän syntymämme tähän maailmaan on kertakaikkinen ihme; jokainen meistä on syntynyt ihmeenä, perheen keskelle. Se perhe on voinut olla täynnä huolenpitoa ja syvää rakkautta tai se on voinut olla vaikeita olosuhteita heijasteleva ja rikkinäinen. Ehkä jotakin näiden väliltä. Emme ole voineet itse valita perhettämme.

Maalliset vanhempamme ja perheenjäsenemme ovat vain osa sitä suurta kuvaa, joka piirtyy Jumalan suurella siveltimellä. Sen kuvan väreissä ja varjostuksissa näkyy suunnitelmallisuus ja tarkoituksellisuus – joskus sellaisina vetoina, joita on vaikeaa nähdä tai ottaa vastaan. Meitä monentaustaisia ja erilaisista perheistä tulevia ihmisiä yhdistää ainakin yksi asia: meillä on Isä taivaassa. Isä Jumala, joka on elämämme kaikkien asioiden takana. Kristittyinä, Jeesuksen seuraajina, meillä on yhteys Taivaan Isään, joka rakastaa meitä tavalla, johon ihmisrakkaus ei koskaan yllä. Se on hyvällä tavalla sydämen murtavaa rakkautta ja samalla elämän antavaa rakkautta. Tämä rakkaus kohdistuu meihin henkilökohtaisesti ja se kannattelee ihmissuhteitamme ja perhettä, jota kutsutaan seurakunnaksi.

Seurakunta on perhe, jonka jäsenet ovat sisaria ja veljiä. Kun ymmärrämme tämän, alamme nähdä Jumalan maalaaman perhepotretin omilla silmillämme, omalla sydämellämme. Seurakuntaperhe on yhteisö, jossa jokaisella lapsella, jokaisella aikuisella, naisella ja miehellä on paikkansa. Palvelupaikka, jolla loistaa Jumalan rakkautta eteenpäin; niille jotka jo Herran Jeesuksen tuntevat ja niille, jotka vielä etsivät ja epäilevät. Seurakunta on paikka, jossa elämän pitäisi voida olla totta kaikella tavalla. Paikka ja yhteisö, jossa ilo ja riemu saavat näkyä, kädet nousta kiitokseen ja ylistykseen. Tila, jossa elämän tragedioita tai kipua ei tarvitse piilottaa. Perhe, jonka keskellä ei elä toisiaan parempia ihmisiä tai ulossulkevaa ajattelua. Perhe, jossa kannetaan toisia ja rukoillen rakastetaan toisia perhe-yhteyteen. Yhteisö, jota kulttuurieroista tai asuinpaikasta huolimatta yhdistää usko meidän puolestamme ristillä kuolleeseen Jeesukseen, joka on Vapahtajamme ja Kuninkaamme. Häneen, joka on pessyt meidät puhtaaksi synnistä ja häpeästä. Jeesukseen, jonka tuntiessamme me tunnemme myös Isämme, perheemme pään ja huolehtijan.

Ihmisen syntymä tähän maailmaan on ihme. Jumalan suunnitelma ja teot elämässämme ovat ihmeitä. Usko Jeesukseen on ihme! Uskon ihmeen kautta saamme olla osa omaa synnyinperhettämme paljon suurempaa perhettä – seurakuntaperhettä, jossa siskoja ja veljiä ovat kaikki Jeesuksen seuraajat, koko Kristuksen kirkko. Meidän suurelle perheellemme on Raamattuun tallennettu arvokkaita ohjeita, joista Roomalaiskirjeessä on yhdet kauneimmista:

“Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toisianne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.” (Room. 12: 9-12)

Sinulla, joka tätä luet, on tärkeä paikka seurakuntaperheessä. Miten siis sinä, tänä kesänä, voisit olla palvelemassa – mikä voisi olla sinun tapasi loistaa Jumalan rakkautta? Mikä tapasi onkaan, ole rohkea ja palvele Herraa luottavaisesti ja ilolla. Jumalan runsasta siunausta matkaasi! 🙂

– Jarna, pastori

PALUUMUUTTAJA KARA

jaakon 1

Uusperheessämme on ollut melkoinen tohina loppiaisesta lähtien. Välittäjä hyökkäsi sisään siinä samassa, jolloin keinotekoinen joulukuusi siirtyi kellarin hämärään. Saranat eivät kulu, kun kuljetaan ovista yhdenaikaisesti, sano. Johan alkoi tapahtua, kyllä maar. Paikat puunattiin, tavaraa vähennettiin, näytöt järjestettiin. Uuden asunnon etsiminen käynnistyi. 

Ostotarjous tuli huhtikuun päivänä jääkiekkotermein puun takaa. Sorvasin vastauksen sähköpostiin silmälasiliikkeessä, missä perheemme nuorille hankittiin lasit. Tuota pikaa oma asunto oli myyty. 

Uusi asunto löytyi lopulta silloin kuin vähiten olisi arvannut. Vaimon tytär tutki myytävien asuntojen nettisivuja yliopiston sisäänpääsykokeeseen valmistautumisen tauolla. Noin tunti tästä olimme – me motivoituneet – välittäjän kanssa kohteessa Myyrmäessä. Tilava asunto koukutti ja houkutti ensimmäisellä kerralla. 

Tarjous tehtiin perheen budjettipalaverin jälkeen. Kotitalouden rahaministerinä toimin paljon vartijana. Viiden kohdan säästölista luotiin ja kirjoitettiin sydämiin. Oli pieni pelko niskassa, että se toinen asunnosta kiinnostunut tekee oman tarjouksensa. Ei ehtinyt tehdä. 

Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Kävin Myyrmäessä Uomarinteen ala-asteen ja Myyrmäen hienostokouluksi nimitetyn yläasteen. Lukio hurahti pitkän saksan tähden Martinlaaksossa, jawohl. Opiskelin fuksivuoden teologisessa tiedekunnassa Myyrmäestä käsin, missä olin edelleen mamman murkinoilla. Armeijan lomat vietin Myyrmäessä. Muutin pois kotoa Haagaan opiskeluasuntoon alkuvuodesta 1992. Kuusi vuotta kului seuraavaksi Länsi-Pasilassa HOASilla. Stadionin suurista konserteista pystyi Pasilassa nauttimaan maksutta omalla parvekkeella tai talon katolla. Rajan takana Leppävaarassa vierähti 20 vuotta Sellon valojen loisteessa. 

Palaan juurilleni hassunhauskalla tavalla. Suoritin rippikoulun ja isokoulun Vantaankosken leivissä. Olen palvellut pappina vantaalaisia Hämeenkylän seurakunnassa 20 vuotta. Vantaankosken seurakunnan jäsenmäärä lisääntyy tämän väestönsiirron kautta yhdellä. Puolisoni ja hänen lapsensa, joista kaksi kuuluu uusperheeseemme, ovat katolisia. 

Uusi asunto on meille puolisoille toiveitten täyttymys. Voimme kutsua ystävät ja tutut kotiin ja iloita yhdessä heidän kanssaan. Suotuisten olosuhteitten vallitessa saamme paikat kuntoon pihaseuroja, siis tapauksessamme terassiseuroja varten kesäksi 2019. Arvaattekos, hyvät lukijat, minkä kannoin ensimmäisenä uuteen asuntoon muuton alkaessa helluntaiaattona? Neitsyt Mariaa ja pientä Jeesusta esittävän ristipistotaulun. Asetin taulun kotimme ideologiseen nurkkaukseen kunnioittavalle paikalle. 

Omassa kodissa voimme rakastaa ja kunnioittaa toisiamme, levätä ja virkistyä. Kerran saamme kutsun Isän Kotiin, Taivaalliseen Kotiin. Siellä kohtaamme Jumalan kasvoista kasvoihin, hän pyyhkii kyyneleemme ja saamme viettää päättymätöntä Karitsan hääjuhlaa. Aikana, jolloin maallinen majamme vielä asuu maallisessa, mahdollisesti lainarahoitteisessa asunnossa ja ponnistelemme pankin torppareina eteenpäin aitosuomalaisittain räntäsateessa, meille jää ainoaksi mahdollisuudeksi tuhlata rakkautta ja säästää rahaa. Ei ole kiire. Tässä yhteydessä on näet hyvä muistaa, että niillä, jotka rakastavat, on aikaa ikuisesti. Aika velikultia.

jaakon 5

Jaakko Kara, pastori 

Lahjoitettu kutsumus

cof

(maalaus: Katja-Maaria Vilén)

“Syvintä kutsumustaan ei voi valita. Vain sen voi valita että lähteekö sitä toteuttamaan.”

Nämä sanat eräs viisas ihminen lausui minulle viime viikolla. Jäin miettimään sitä, kuinka paljon minulle on annettu henkisen ja hengellisen elämän osa-alueella asioita, joita en ole edes osannut pyytää mutta joihin voin valita suhtautumiseni.

Viime sunnuntaina luetussa raamatunkohdassa Jeesus sanoo opetuslapsilleen Johanneksen evankeliumissa: “Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.”

Jo kohdusta saakka sisimmässäni on ollut tiettyjä ydinasioita, taipumuksia, jotka ovat myöhemmin muodostuneet kiinnostuksen kohteiksi ja ehkä jopa kutsumukseksi. Niitä en ole itse voinut valita. Lapsena saatu kaste ja sen mukana minulle lahjoitettu rakkaus, armo ja usko ovat myös sydämeeni kylvettyjä siemeniä. Nekin ovat olleet lahjoja, joita en ole millään tavalla voinut hankkia. Mutta jo lapsesta asti olen aistinut niiden olevan tutkimisen arvoisia.

“Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”, sanoo Jeesus ja mietin sitä kun tässä lepään kotonani ja kirjoitan aiheesta blogitekstiä. Muistan myös kuinka Jumala sanoo Jesajan kirjassa: “Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”

Löytöni on tänään se, että tässä on vahvoja identiteetin rakennusaineita. Minut on luotu tietynlaiseksi, otettu omaksi, valittu ja lähetetty. Jollakin tavalla se, millaiseksi minut on luotu ja minkä saan kutsumuksekseni eli mitä minut lähetetään tekemään voivat liittyä yhteen. Vuodet kuluvat, eikä etsintä koskaan pääty, löytämistä riittää aina.

Pastori Katja-Maaria

Tähtipölyä

milky_way_galaxy_night_sky_stars_universe_cosmos_science-1225110

Kuinka monta leipää olet saanut heitettyä veteen? Itse heitin ensimmäiset lapsena. Kun näin litteän kiven, se oli pakko poimia käteen ja heittää veteen. Oikeastaan ei kiven tarvinnut olla litteä. Senkun näki mieluisan kiven, se oli pakko heittää veteen. Iso molskahdus oli kiehtova ja hauska. Mitä isompi kivi, sitä parempi. Eikähän kohteen aina tarvinnut olla edes vesi. Kiviä saattoi heittää minne vain: kallioon, puuhun, toiseen kiveen. Jokainen meistä on heitellyt kiviä tavalla tai toisella, tai potkinut niitä.

Mutta mitäpä ajattelisit henkilöstä, joka väittäisi, että kiven potkiminen tai heittäminen veteen tai toiseen kiveen on moraalisesti väärin? Niinpä. Sitä minäkin ajattelisin. Hullua. Olisi aivan typerää väittää, että kun kivi tippuu toisen kiven päälle, tapahtuu moraalisesti paha asia. Tai kun jalkani osuu kiveen. Tai puun oksa osuu tuulessa toiseen. Tai kun hiekka peittää nurmen. Saati, että puron vesi tippuu putouksena lampeen rikkoen sen pinnan. Totisesti siinä ei ole mitään pahaa tai väärää. Se on vain luontoa.

Mutta mitä meidän tulisi sitten ajatella ihmisestä? Olette varmaan kuulleet sanonnan ”olemme tähtipölyä”. Ja se on aivan totta. Materiaalisesti, rakennusaineiltaan ihminen koostuu hiukkasista, jotka ovat syntyneet kuolevista tähdistä. Olemme kirjaimellisesti tähtipölyä. Aineellisesti emme ole sen kummempia kuin kivi, puu, vesi, ym. Olemme vain kasa atomeita. Joten kysynkin: mitä väärää on siitä, että ihminen lyö toista? Miksi yhden atomikasan tekemä asia toiselle atomikasalle olisi moraalisesti väärin? Juuri päättelimme, että kivi ei tee väärää tippuessaan toisen päälle. Miksi ihminen tekisi väärin lyödessään toista ihmistä? Eihän siinä tapahdu kuin toisen atomikasan osuminen toiseen.

Vastaus tähän kysymykseen löytyy siitä, onko Jumala olemassa. Jos Jumalaa ei ole olemassa, olemme totisesti vain kasa atomeita. Silloin tekemisemme toisten ihmisten kanssa on sama asia kuin kiven osuminen toiseen. Mitä väliä sillä on, että säkillinen tähtipölyä osuu toiseen? Ei mitään. Joku voisi tosin väittää, että kun tällainen kasa atomeita on elossa, niin silloin sillä on moraalisesti väliä. Mutta miksi? Eihän se ole silti mitään muuta kuin kasa atomeita? Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin kaikki on vain materiaa. Ja silloin ei ole väliä elottoman ja elollisen välillä. Kaikki ovat vain ainetta. Ei sillä ole väliä, jos jostakin kasasta atomeita tuntuu siltä, kuin hänellä olisi väliä. Se on vain hänen mielipiteensä. Hän on silti vain kasa atomeita.

Moraalin ja arvojen perustana on siis vain ja ainoastaan Jumala. Jos Jumala on olemassa – mitä Hän totisesti on – ihmisellä on arvo. Silloin ihminen ei ole vain kasa atomeita, vaan jotain suurempaa: ihme, Jumalan kuva. Ja Jumalan kuvina meillä on ikuisesti pysyvä ihmisarvo, jota ei saa loukata. Jumala on kaiken sen perusta, mitä pidämme itsestäänselvyytenä: ihmisarvo, moraali, rakkaus. Joten jos kohtaat ihmisen joka sanoo, että olemme vain tähtipölyä, kysy häneltä, onko hän valmis hyväksymään myös sen tuomat seuraukset? Vastaus on lähes poikkeuksetta aina negatiivinen.

-Pastori Miika