Uskoa elämän keskellä

Pääsiäisaamu

Heipä hei sinä Hämeenkylän ev.-lut. seurakunnan alueen asukas. Useimmat teistä, noin 64 %, ovat myös paikallisen seurakuntamme kastettuja jäseniä. Olen kiitollinen saatuani olla muutaman kuukauden tämän seurakunnan työssä viestimässä kristinuskon klassista ja näin ollen muuttumatonta perussanomaa muiden työntekijöiden apuna ja rinnalla.

Seurakunnan mission peruspilarit, fundamentit, kiteytyvät jumalanpalveluksissamme ääneen lausuttavissa Apostolisessa ja Nikean uskontunnustuksessa. Niiden todeksi eläminen on itse asiassa hengellistä viestintää, jota jokainen voi tehdä.

Työhön erikseen kutsuttuna tiedottajana jaan informaatiota sekä kerron seurakunnan tapahtumista hameenkylanseurakunta.fi-sivustolla ja Kirkko&kaupunki-lehdessä sekä toivon mukaan lisääntyvästi myös muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa.

Koen tiedottajan työn toisaalta journalismin kaltaisena mutta myös siitä oleellisesti eroavana tehtävänä. Toimittajana noin 30 vuoden ajan olen pyrkinyt kuvailemaan tasapuolisesti erilaisia aktiviteetteja kulloisenkin median ilmestymisalueella. Tiedottaja sen sijaan edistää tiettyä asiaa ja pyrkii tavoitteisiin, joita palkanmaksaja, minun kohdallani nyt paikallisseurakunta, haluaa edistää.

Joidenkin mielestä tulevaisuudessa kirkon toiminnan painopisteen tulisi siirtyä yhä enemmän kansalaistoiminnan suuntaan. On kuitenkin kysyttävä, kuka tai ketkä määrittelevät sitten sen kansanliikkeen suunnan? Paluu entisen kaltaiseen kirkolliseen yhtenäiskulttuuriin ei ole näköpiirissä. Kirkkomme poliittistunut toimintakulttuuri vaatii samantapaista toimintamallia, joka yhteiskunnassakin vallitsee. Sen ytimessä on jatkuva kiista siitä, mihin olemme menossa ja mikä viime kädessä on kristillisen kirkon tehtävä. Tämä kiistely ei sinänsä ole huono juttu: se on demokratian ydintä ja sitä pitää vaalia. Näkemysten tasapuolinen esilläolo on taas hyvän hallinnon tehtävä.

Itse näen niin, että kiistelevä kansalaistoiminta kirkossa tarkoittaa jatkossa liikkuvia rintamalinjoja. Seurakunnat profiloituvat vaihtelevasti uskonkysymyksiä sekä toisaalta ajan ilmiöitä korostaviksi yhteisöiksi.

Useimmat herätysliikkeet edustavat laveassa nykykirkossa perinteistä, median ikävä kyllä negatiivisesti kärjistävää konservatiivista tulokulmaa kirkon perustuslakiin, Raamattuun. Aktiivisuus päivän poliittisissa kysymyksissä näyttää olevan se näkökulma, jolla kirkon merkitystä halutaan korostaa niin kansalle kuin poliittisille päättäjillekin.

Omasta mielestäni omakohtainen kristillinen usko on ollut ja on lähtökohtaisesti paras motivaattori aineelliseen ja henkiseen auttamiseen, lähimmäisten rinnalla kulkemiseen. Kirkko antaa ensisijassa vastauksen ihmisen eksistentiaaliseen peruskysymykseen, mistä minä tulen ja mikä on minun tehtäväni tässä maailmankaikkeudessa.

Kummankaan näkökulman, tämän ja tuonpuoleisen, ei voi katsoa sulkevan pois toistaan kansankirkosta. Kun olemme itse päässeet valoon, ymmärtämään jotain evankeliumin sanomasta, siitä seuraa tahto auttaa leskiä ja orpoja, vankeja ja raajarikkoja niin lähellä kuin ulkomaillakin. Ja jos joku haluaa kuulla uskomme perusteista, jaamme niitä mielellään. Joskus teemme niin erikseen pyytämättäkin, ikään kuin keskustelunavauksena.

Tätä kirkon uskosta nousevaa näkymätöntä ja näkyvää tehtäväsarkaa haluan olla kansantajuistamassa omalla paikallani parhaani mukaan. Uskoa elämän keskellä.

Jouko Siirilä Tiedottaja, vs.

“Kuka minä teidän mielestänne olen?”

cross_sunset_humility_devotion_silhouette_human_kneeling_knee-607081.jpg!d

Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät Filippoksen Kesarean ympärillä oleviin kyliin. Matkalla hän kysyi opetuslapsilta: ”Kuka minä ihmisten mielestä olen?” He vastasivat: ”Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toisten mielestä joku profeetoista.” ”Entä te?” kysyi Jeesus. ”Kuka minä teidän mielestänne olen?» Pietari vastasi hänelle: ”Sinä olet Messias.” (Mark. 8:27-29)

”Kuka minä teidän mielestänne olen?”

Jeesus ei olisi voinut kysyä tärkeämpää kysymystä. Mutta vastaus ei ole niin yksinkertainen. Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias.” Oikeat sanat, mutta oliko Pietarilla vielä oikea ymmärrys mukana? Jeesuksen seuraavat kommentit nimittäin paljastivat, että Pietarilla oli vielä ainakin hitusen väärä käsitys hänestä, ja tämä on tärkeä ymmärtää.

Kuka tahansa voi sanoa: ”Jeesus on herra!”, ”Jeesus on Messias/Vapahtaja!” mutta mitä he tarkoittavat sillä? Mitä herra tarkoittaa sanojalle? Mitä Messias tarkoittaa? Onko Jeesus Herra vain siinä mielessä, että hän on viisas ihminen, jonka oppeja tulisi kunnioittaa? Onko hän Vapahtaja siinä mielessä, että hän vapauttaa meidät Vanhan testamentin “pahan Jumalan” vallasta? Tai tarkoittaako messias vain valaistunutta gurua, joka kertoo meille, että pelastumisen salaisuus löytyy meidän sisältämme? Tai mikä katalinta: mitä sanalla Jeesus tarkoitetaan? Onko hän 2000 vuotta sitten elänyt Nasaretin mies, joka nyt istuu Jumalan oikealla puolella vai onko hän jälleensyntynyt maailmaan meidän aikanamme?

Huomaamme, että pelkät sanat eivät kerro koko totuutta. Ihminen voi sinänsä sanoa oikeat sanat, mutta silti tarkoittaa niillä aivan toista, mitä Raamattu tarkoittaa, mitä Jumala itse ilmoittaa itsestään! Siksi kristittyjen tulee olla aina varuillaan, ettemme hairahda väärille poluille. Jeesus itse sanoi:

”Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan. Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: ’Minä se olen’, ja eksyttävät monia.” (Mark. 13:5-6)

”Jos joku sanoo teille: ’Täällä on Messias’, tai: ’Katso, Messias on tuolla’, älkää uskoko.” (Mark. 13:21)

Nämä sanat tulivat minulle hyvin todeksi, kun törmäsin hiljattain feissariin, joka halusi kertoa minulle Jumalasta. Mutta ei vain mistä tahansa jumalasta, vaan Äiti Jumalasta. Hälytyskellot alkoivat soimaan heti. Isä Jumalan ohella oli kuulemma Äiti Jumala. Kuuntelin tosin mielenkiinnolla, mitä hänellä oli sanottavaa. Perustelihan hän kaiken Raamatulla.

Kuitenkin jokainen Raamatunkohta, jonka hän näytti oman oppinsa tueksi, oli täydellisen väärin ymmärretty sekä täydellisen vääristetty ja pakotettu sopimaan omaan harhaoppiinsa. Kotona katselin heidän kotisivujaan ja häkellyin jatkuvasti, kuinka päälaelleen he käänsivätkään Raamatun sanoman. (Kirjoitin omaan blogiin pätkän, jossa argumentoin heidän oppejaan vastaan. Tässä linkki kiinnostuneille.)

He opettivat myös, että Jeesus olisi syntynyt uudestaan maailmaan. Kristuksen toinen tuleminen tapahtui heidän mukaansa Koreassa viime vuosisadalla. Voisiko Jeesuksen varoitus: ”Monet esiintyvät minun nimelläni.” toteutua yhtään selvemmin? Ja siksi halusin tästä aiheesta nyt kirjoittaa. En siis sano, että meidän pitäisi epäillä aina, kun kuulemme tavan kristittyjen sanovan “Jeesus on herra!”, vaan tarkoitan erityisesti tällaisia tapauksia. Jos ikinä kuulemme outoja oppeja Jeesuksesta, katsokaamme aina Jeesuksen omia sanoja. Raamatun ilmoitus Jeesuksesta on selvä mittanuora, jolla voimme mitata, onko jokin opetus oikeaa vai väärää.

Miksi tämä on niin tärkeää? Miksi tämä on niin mustavalkoista? Miksei tässä voisi olla harmaan sävyjä? Miksi se ei ole ihan sama, mitä Jeesuksesta opetetaan? Jeesuksen vastaus Pietarille kertoo kaiken.

”Sitten Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista. Hän puhui tästä aivan avoimesti. Silloin Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä. Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiin ja sanoi ankarasti Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” (Mark. 8:31-33.)

Ajatelkaa, Jeesus kutsui Pietaria Saatanaksi. Ei mikään pikku juttu. Miksi Jeesus teki näin? Tekikö hän sen pahuuttaan? Oliko Jeesus kuin joku koulukiusaaja?

Jeesus sanoi Pietarille vakavimmalla mahdollisella tavalla, koska kyse oli maailman vakavimmasta asiasta: ihmiskunnan pelastuksesta. Pietari oli juuri tunnustanut, että Jeesus oli Messias. Hyvä alku! Mutta sen jälkeen, kun Jeesus sanoikin, että messiaan tulisi kärsiä ja kuolla, Pietari sanoikin Jeesukselle, että se ei käy. Eli Pietari ei antanut Jeesuksen itse ilmoittaa, millainen Messias hän on, vaan Pietari halusi itse määritellä sen. Toki Pietarin sanoissa oli myös huoli rakkaan opettajansa hengen puolesta. Mutta pointti on se, että tässä kohtaa Pietari pyrki muokkaamaan Jeesuksesta sellaisen, joka sopi hänen ajatusmaailmaan, ja tämä ei käynyt Jeesukselle.

Miksi se ei käynyt? Koska Jeesuksella oli selvä missio, selvä tehtävä: hänen täytyi kuolla meidän syntiemme puolesta. Sen tielle ei saanut tulla mitään. Jos Pietari olisi saanut tahtonsa läpi, silloin Jeesus ei olisi kuollut syntiemme puolesta, ja me olisimme yhä syntiemme vallassa. Silloin Saatana olisi totisesti voittanut. Siksi Jeesus sanoi Pietarille näin vakavasti. Jeesus teki sen siis rakkauden tähden. Hän teki sen rakkaudestaan meihin. Kyseessä oli ihmiskunnan pelastus. Hän itse tiesi, kuinka voisi pelastaa koko maailman ja se tapahtui ristintyöllä. Siksi vain ja ainoastaan Jeesus saa, ja voi itse kertoa meille, kuka ja millainen Messias, Vapahtaja, Herra, hän on. Me emme voi, emmekä saa sitä tehdä.

On siis erittäin tärkeää, mitä ihminen tarkoittaa, kun hän sanoo: ”Jeesus on herra!” Tarkoittaako hän sitä, mitä Jeesus itse kertoi, vai tarkoittaako hän jotain omaa kuvitelmaansa. Näiden kahden välillä on ero kuin yöllä ja päivällä: toinen pelastaa, toinen kadottaa.

No, tämä alkaa kuulostamaan jo tulelta ja tulikiveltä. Tosin en sano, että siinäkään mitään pahaa on. Sitä tarvitaan paikka paikoin. Mutta en tietenkään sitä tarkoita, että ihmisen täytyisi täydellisesti ymmärtää se, kuka Jeesus on. Eihän kukaan pystykään, koska Jeesus on Jumala ja rajallinen ihminen ei pysty rajatonta Jumalaa koskaan käsittämään täydellisesti. Eikä ihminen toki pysty mittaamaan toisen ihmisen uskoa. Vain Jumala voi sen tehdä. Mutta tarkoitan vain sitä, että olkaamme varuillamme aina, kun kuulemme perinteisestä kristinuskosta poikkeavaa opetusta. Meillä on mitta, jolla mitata: Raamattu. Ja oikeastaan meillä on toinenkin hyvin kätevä ja napakka mitta, jolla voimme aina nopeasti tarkistaa, onko jokin aitoa Jumalan ilmoittamaa pelastavaa oppia vai ei: apostolinen uskontunnustus.

Antakaamme siis Jeesuksen itse kertoa, kuka hän on, koska kyse ei todellakaan ole meidän mielipiteitemme tyydyttämisestä vaan Jumalan rakkauden toteutumisesta eli maailman pelastamisesta!

-Pastori Miika

KUTEN LEIPÄ RAVITSEE VATSAA, SITEN LUKEMINEN RAVITSEE MIELTÄ 

book-stack-books-bookshop-264635

Otsikon lause on latinankielinen viisaus ja elämänohje. Olen ollut ahkera lauseen alun ja lopun toteuttamisessa elämässäni. Niinpä hyökkäsin lomamatkaa edeltävänä iltana viime tingassa kirjakauppaan tuossa syyskuun puolessavälissä. Kymmenessä minuutissa ehdin ostaa kaksi pokkaria. Kirjat on nyt luettu. Kun jälkimmäinenkin tuli luetuksi, kammottava vaje viilsi rintaa. Painelin siis lokakuussa uusiksi puotiin ja ostin yhden pokkarin lisää. Kaksi lukemaani kirjaa postitin lahjaksi 400 metrin päässä asuvalle isälle isänpäivä- ja syntymäpäivälahjaksi. Samassa kutsuin isäukon mukaan seurakuntamme senioritoimintaan oikein nelivärisen esitteen kera.

Ensimmäinen lukemani kirja on neuvostomarsalkka Georgi Zukovin elämäkerta. Zukov oli lahjakas mies. Hän pelasti Neuvostoliiton ja Moskovan perikadolta 1941, jolloin Saksan armeija oli lyödä puna-armeijan salamavauhtia edenneessä salamasodassa.

Toinen kirja on ”Kuoleman Enkeli” Josef Mengelen elämäkerta. Häntä pidetään natsijärjestelmän julmuuden ja mielipuolisuuden kasvoina. Yllätyksekseni Mengele oli viranomaisia paetessaan ehtinyt kokea yhtä jos toista. Hän oli lukuisissa ammateissa.

Kolmas kirja on kesken. Luen Gestapon, sodanaikaisen Saksan salaisen poliisin historiaa. Gestapon nimi pelkästään on omiaan herättämään pelkoa. Sivu sivulta käy ilmi, että valtiopoliisi on hoitanut varsin tavanomaisia poliisitehtäviä. Sitten on myös saksalaisella perusteellisuudella käyty selvittämään kuka kirjoitti tehtaan miestenhuoneen seinään poliittisesti epäkorrektin tekstin Heil Moskau! Stalingradin tappion 1943 jälkeen poliittiset vitsit lisääntyivät kansan keskuudessa, mistä Gestapo laati lukuisia huolestuneisuutta heijastavia raportteja.

Mitä pokkareista on jäänyt käteen? Georgi Zukov eli suosiostaan huolimatta Stalinin aikana jatkuvan pelon alla. Matkalaukku oli valmiina, jos marsalkka varoittamatta vietäisiin kuulusteluun ja vankilaan. Sodanjälkeisenä aikana tuli ajanjaksoja, jolloin Zukov ei ollut puolueen suosiossa. Tämän seurauksena marsalkan nimi poistettiin sotahistorian teosten sivuilta ja dokumenttielokuvista. Sic transit gloria mundi. Niin katoaa mainen kunnia. Kunnianpalautus tapahtui, kun puolueen Zukovia inhonnut pääsihteeri itse joutui epäsuosioon ja syrjäytetyksi.

Keskitysleirillä kauhistuttavia lääketieteellisiä kokeita tehnyt SS –upseeri Josef Mengele uskoi natsiaatteen ja rodunjalostuksen oikeellisuuteen päiviensä päättymiseen asti. Hän sai paeta viranomaisia sodan jälkeen lopun elämäänsä. Perhe-elämä kärsi. Varakas suku auttoi avokätisesti Etelä-Amerikassa asuvaa poikaansa Baijerista käsin. Mengele teki muiden muassa rengin töitä tekaistun henkilöllisyyden turvin saksalaismielisten maatiloilla Etelä-Amerikassa. Hän kirjoitti runoja ja omaelämäkertaa. Hän menehtyi tapaturmaisesti 1979 hukkumalla. Pyrähdys valtameren aaltoihin päättyi kohtaukseen ja hukkumiseen. Kun tuonnempana hänet ja hänen hautansa jäljitettiin, luut ja kallo asetettiin brasilialaisella poliisiasemalla esille kuin halutuin näyttelyesine.

Gestapon historia tuo esille, miten ihmiselämä säilyttää inhimilliset piirteensä totalitaarisessa järjestelmässä. Ilmiannot pitivät Gestapon pyörät pyörimässä, kirjasta ilmenee. Ilmiantojen syy saattoi olla riita, kateus tai ilmiantajan (vahinkoa kärsineen osapuolen) avioliittoa jäytänyt uskottomuus. Vanha vitsi kysyy: miten vaimo hankkii avioeron totaalisessa, yhden puolueen valtiossa? –Ilmoittaa salaiselle poliisille miehensä poliittisen mielipiteen.

Rakkaat kristityt, siskot ja veljet! Kaikki on katoavaista. Se käy ilmi kaikkien kolmen kirjan sivuilta. Yksipuoluejärjestelmät eivät ole kaikkein pitkäikäisimpiä ideologioita. Tiedämme, että kommunismi kaatui 80-90 –lukujen taitteessa. Neuvostoliitto lakkasi olemasta 1992. Suurien johtajien kuvat ja patsaat katosivat, Kristuksen kuva jäi. Suuren Isänmaallisen Sodan 1941-45 jälkeen maailmassa on ollut lukemattomia muita sotia ja konflikteja. Stalingradin jälkeen olemme saaneet surra Srebrenican äitien rinnalla 8000 tapettua muslimimiestä ja –poikaa, Ruandan kansanmurhan 1,5 miljoonaa uhria ja Jemenin lasten kärsimyksiä.

Tuhatvuotiseksi aiottu Kolmas Valtakunta, natsivalta, ehti hädin tuskin murrosiän yli, kun loppu tuli. Järjestelmä rotuoppeineen ja tuhoamisleireineen ei ollut erityisen elinkelpoinen. Viime sodissa käytännöksi tuli, että silloin jos neuvostojoukot saivat vangittua SS –miehen tai SS –upseerin – fanaatikon – tämä ammuttiin välittömästi. Kovat arvot johtavat kovaan kohtaloon. Fuksivuonna teologisessa tiedekunnassa luennoitsijani, retriittien mies Paavo Rissanen opetti: anna pahalle metri köyttä, niin se hirttää itsensä siihen.

Raamatun Sanassa on suuri viisaus. Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty (Sananlaskut 28:13.) Paavalin julistus rakkaudesta ensimmäisen Korittilaiskirjeen luvussa 13 – se on kirkollisista vihkimisestä tuttu – on loppujen lopuksi kova ydin, se, mikä jää jäljelle, kun kaikki muu katoaa: rakkaus. Me voimme rakentaa nykyisyyden ja tulevaisuuden vain rakkauden varaan. Menneisyyden virheistä voi oppia. Valitse viisaasti. Kääntyminen Kolmiyhteisen Jumalan ja ristin puoleen pelastaa. Kääntyminen diktaattorin ja hakaristin puoleen tuhoaa.

Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni. Käsin sidotuin kaipaan vapauteen. Eessäs pieneks kasvaa saa, tuntea uudestaan jälleen rakkautes parantaa.

Miks vaikeaa on tulla eteen puisen ristin. Kai se todistaa epäonnistunut oon. En voi sanoa enempää, elämäni käsiis jää. Tyhjänä ei jaksa rakastaa.

Sun jälkeesi johtakoon mun askeleeni. Alla ristin varjon painan alas pään. Sydämen syviin rämeisiin, kokemuksiin kipeisiin Valosi vielä loistakoon.

Herra johda vaikka mun tieni kulkis minne. Johda silloinkin, kun en jaksa yrittää. Silloin, kun mä heikko oon, johdatukses jatkukoon. Koko elämäni sun käsiis jätän.

-TAISTELUNI / Bass ’n’ Helen (Kristillistä rock –musiikkia soittava yhtye Suomesta.)

Pastori Jaakko Kara

Jeesuksen kirkosta

alttari

Elokuun helle. Istun hiljaisessa ja valkoisessa valossa kylpevässä Hämeenkylän kirkossa, rukoilen ja pohdin kirkkoa, jota saan ilolla ja koko sydämestä olla palvelemassa. Mieleeni tulvii kuvia ajankohtaisista ja syksyllä koittavista seurakuntavaaleista ja niiden mainoksista, ja samalla rukouksessa mieleeni nousevat ylpeyden ja lempeyden teemat.

Matteuksen evankeliumissa on kohta, jossa Jeesus sanoo seuraajilleen: ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. – – Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Vahvoja sanoja! Jeesus nuhtelee niissä itseriittoisuuden hengessä palvelevia ja niitä, jotka ovat nostaneet itsensä opettajina uskon syvintä olemusta korkeammalle; jotta he saisivat ihmisten suosion tai vähintäänkin hyväksynnän ja jotta he edustaisivat jotakin sellaista, joka on ihmisten mielestä kulloinkin oikein ja tavoiteltavaa.

Ajattelen, että tällainen kuvaus on löydettävissä aivan läheltä, keskeltämme, kirkosta. Millainen ja kenen ääni on se, jota kirkossa kuuntelemme? Kuka on palvelija? Mikä kiinnittää huomion? Marraskuussa järjestettävät seurakuntavaalit ovat upea ja tärkeä vaikuttamisen mahdollisuus, ja on arvokasta, että ihmiset kokevat tärkeäksi olla mukana päättämässä ja vaikuttamassa. Seurakuntaa rakentamaan tarvitaan innokkaita ihmisiä! Ehdokkaiden ja äänestäjien, molempien, eli meidän kaikkien, osa on merkittävä ja me olemme nöyrällä paikalla. Olemme kutsuttuina rakentamassa Jeesuksen kirkkoa ja Hänen seurakuntaansa, toisin sanoen hoitamassa seurakuntaperhettä ja sen suhteita ja omistuksia.

Tämän vuoden seurakuntavaalien mainoksissa toistuu sanoitus: Minun kirkkoni – millainen on sinun kirkkosi? Minun. En itse pidä lainkaan järkevänä pikkutarkkaa sanojen tarkastelemista, mutta en voi olla miettimättä sitä, miksi minä ja siihen tulkintani mukaan liittyvä omavoimaisuus on nostettu niin tärkeäksi kirkon tulevaisuuden rakentamisessa. Kirkko, jota rakennamme ei ole minun kirkko, ei edes meidän. Se on Kristuksen kirkko, jossa me saamme monin tavoin ja lahjoin palvella ja olla palveltavana. Kirkolla on oikeus, mahdollisuus ja velvollisuuskin käyttää profeetallista ääntään maailmassa ja ympäristössä, jossa elämme, mutta kuitenkin iankaikkisuusasia edellä. Kirkon tehtävä on pelastaa sieluja ja tuoda Jeesus-uskon erityislaatuista toivoa kaikista hirveimpäänkin elämän pimeyteen. Kirkon tehtävä on toki saada ihmiset liikkeelle ja elämään todeksi käskyistä suurinta, Jumalan ja lähimmäisen rakastamista, kuitenkin pelastavan evankeliumin kärki edellä. Kun ihminen saa tulla Herran omaksi, saa ihmisen elämä ja todellisuuskäsitys muuttua. Se muutos synnyttää ihmisen sisimmässä halun elää todeksi Jumalan antamaa ainutlaatuista elämää – rukoillen ja työtä tehden, evankeliumista iloiten, siihen ahdistuksissa turvaten ja siitä kaikella mahdollisella tavalla arjessa ihmisennäköisenä eläen.

Ajattelen, että on ylpeyttä rakentaa kirkkoa, joka on vain minun- tai sinunlaisille, samanmielisille – olivat lähtökohdat sitten kovin perinteisiä tai hyvin tätä aikaa kuvaavia. On ylpeyttä rakentaa sisäpiiriä, ja on ylpeyttä rakentaa kirkkoa ohi Jumalan muuttumattoman sanan. Voimme mennä yhtä lailla todella harhaan ollessamme klassisen uskonnäkemyksen omaavia tai sitten kaikkeen muutosta kaipaavia. Tarvitaan lempeyttä ja sävyisyyttä, kun tarkastelemme itseämme ja ympärillämme olevia yhteisöjä. Jumala katsoo joka ainoaa ihmistä rakastavin silmin ja haluaa pitää jokaista kädestä kiinni, ohjata kotiin ja täällä kulkemaan elämän tietä. Jeesuksen tie, Jeesus itse, on olemassa jokaista ihmistä varten, mutta ylpeys laittaa kulkemaan Hänen ohitsensa.

Jos olemme rehellisiä, ei meistä kukaan taida päästä sanomaan, että kaikki asiat ja kaikenlaiset asenteet ovat kunnossa. Jokainen meistä on samalla viivalla, jokainen meistä kaipaa Jumalan armoa, uudistusta ja opastusta. Jumalan edessä kukaan ei ole toista syntisempi, vaikka me laitammekin toistemme ja omia syntejämme helposti vaakakuppiin. Jumalalle synti on syntiä ja armo on sama kaikille. Jumalalle itsensä alentaminen on siihen totuuteen suostumista, että Hän on aina suurempi. Jumalan tahdon mukaiseen elämään ja sen noudattamiseen liittyy ymmärrys siitä, että armo todella on lahjaa. Sen lahjan vastaanottaminen on alku vapaalle elämälle.

Vapaa elämä ei kuitenkaan ole sitä, että tiedostamisen kautta pyrimme muuttamaan elämää ja maailmaa, kirkkoakin omien ajatustemme tai tunteidemme perusteella. Vapaa elämä on sitä, että saamme elää maailmassa niin, että näemme siinä Jumalan luomistyön ja Hänen sallimuksensa jäljen. Että kasvamme kiinni Jeesukseen sillä tavoin, että katsoisimme aina kysymyksissämme Häneen, emmekä omaan itseemme. Galatalaiskirjeen sanoin (5: 13): ”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.”

Aivan yhtä lailla kuin vaikka poliisilta odotetaan tietynlaista laatua ja auktoriteetin lunastamista, odottaa moni ihminen pohjimmiltaan kirkolta samaa – aivan oikeutetusti. Ihmiset hakeutuvat kirkon piiriin suurten kysymysten kanssa ja toivovat saavansa vastauksia sielua polttaviin kysymyksiin elämästä, sen rikkinäisyydestä ja ajasta tämän elämän jälkeen. Aika monta kertaa ihmisen lähestyessä syvien uskoon ja hengellisyyteen liittyvien kysymysten kanssa kirkkoa edustavaa vastaukseksi saa kuitenkin takaisin heitetyn kysymyksen: Mitä sinä itse ajattelet tuosta asiasta?

Uskomme ydinsanoma meidät ristillä lunastaneesta Elävästä Vapahtajasta ei ole typistettävissä tai laimennettavissa. Silti näkemykseni mukaan Kuninkaastamme puhutaan usein laimeammin kuin olisi syytä. Uskon, että ihmiset, itseni mukaan lukien, kaipaavat syvimmiltään puhetta väkevästä ja samalla ihmeellisen lempeästä Jumalasta ylimpänä auktoriteettina kuin hyssyttelevänä rakkauden lähettiläänä, niin kuin eräs muusikko on todennut.

Seurakunnan ja kirkon rakentaminen on, kaikkea tätä vasten, vilpitöntä Jumalan tahdon etsimistä yhdessä. Voisiko se olla sitä, että tuemme omissa yhteisöissämme ja seurakunnissamme rohkeaa, lempeää ja rakkaudellista tapaa olla ja elää yhdessä – ja samalla ohjata elämään Raamatun avaaman todellisuuden mukaisesti? Ainoa todellinen Isämme, Isämme taivaassa ja Jeesus Kristus, ainoa todellinen oppimestarimme kutsuu meitä toimimaan näin.

Galatalaiskirje, johon tässä postauksessa viittasin aiemmin, puhuu meille Hengen hedelmistä, joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, hyvyys, uskollisuus ja itsehillintä. Niiden vastakohtaa taas ovat mm. vihamielisyys ja riidat, kiihkoilu ja juonittelu. Jumala toivoo meidän elävän Pyhän Hengen varassa, toisiamme kadehtimatta ja ärsyttämättä. On meistä itsestämme kiinni, millaista henkeä me pidämme yllä, millaista tunneilmastoa ja ilmapiiriä me rakennamme, millaisin teoin elämme ja millaisin sanoin opetamme.

Aviomieheni on joskus sanonut, että ihmisen paras luonteenpiirre on lempeys. Tämä on piirtynyt sydämeeni ja ajattelen, että lempeys on myös tavoiteltava ominaisuus seurakuntayhteydelle. Lempeä asenne ja lempeä katse saa tiukoissakin tilanteissa usein enemmän aikaan kuin tiukkapipoisuus ja hampaiden kiristely. Palvelualttius toisiamme kohtaan on kristityn hyve, mutta saamme aina muistaa myös sen, että olemme koko ajan itse myös palveltavina. Saamme aina muistaa tämän ja sen, mitä virressä 506 lauletaan: ”Lisää, Jeesus uskoani, anna toivo kestävä. Auta etten matkallani pelkää kantaa ristiä. – Paina, Jeesus, sisimpääni sana, suuri lahjasi. Siinä, kuuluu armon ääni, sieluun virtaa rauhasi.”

– Jarna, pastori

Rukouksesta

old-wooden-door-handle

Katso, minä seison oven takana ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani” (Ilm 3:20)

Ole Hallesby kuvaa kirjassaan ”Rukouksen ihmeellinen maailma” rukousta näin:

Kun rukoilemme, päästämme Jeesuksen sydämeemme. Tässä raamatunkohdassa sanotaan meille ensimmäiseksi, ettei Jeesusta ole panemassa liikkeelle meidän rukouksemme, vaan että Jeesus taivuttaa meidät rukoilemaan: hän kolkuttaa.

Siten hän ilmoittaa pyrkivänsä sydämeemme. Jeesus kolkuttaa oveamme – se ajaa meidät rukoilemaan.”

Ja hän jatkaa:

Sinä luulet, että sinulla on joka puolella kuin seinä edessä, koska et osaa rukoilla. Ystävä, juuri avuttomuutesi on ratkaisevinta rukouksellesi. Rukous on oven avaamista Jeesukselle ja hänen päästämistään meidän hätäämme. Ja avuttomuutesi juuri avaa oven selko selälleen Jeesukselle ja päästää hänet hätääsi… vain avuttomuutemme panee meidät avaamaan ovemme, niin että Jeesus pääsee luoksemme ja hätäämme tuomaan meille kaikkea armoaan ja kaikkia lahjojaan.”

Tuokoon nämä ajatukset rukouksesta meille kaikille rauhaa ja iloa rukouksen ihmeelliseen maailmaan. Aamen.

-Jarkko Vähäsarja

Samaa perhettä

Pappi

Tapasin kuluneella viikolla äidin ja vauvan, joka oli vasta muutaman viikon ikäinen. Kymmenen pikkuruista sormea ja kymmenen pikkuruista varvasta sulattivat jälleen sydämeni. Ties kuinka monennen kerran jäin miettimään sitä, miten uskomaton asia ihmiselämä oikein on! 🙂

Meidän syntymämme tähän maailmaan on kertakaikkinen ihme; jokainen meistä on syntynyt ihmeenä, perheen keskelle. Se perhe on voinut olla täynnä huolenpitoa ja syvää rakkautta tai se on voinut olla vaikeita olosuhteita heijasteleva ja rikkinäinen. Ehkä jotakin näiden väliltä. Emme ole voineet itse valita perhettämme.

Maalliset vanhempamme ja perheenjäsenemme ovat vain osa sitä suurta kuvaa, joka piirtyy Jumalan suurella siveltimellä. Sen kuvan väreissä ja varjostuksissa näkyy suunnitelmallisuus ja tarkoituksellisuus – joskus sellaisina vetoina, joita on vaikeaa nähdä tai ottaa vastaan. Meitä monentaustaisia ja erilaisista perheistä tulevia ihmisiä yhdistää ainakin yksi asia: meillä on Isä taivaassa. Isä Jumala, joka on elämämme kaikkien asioiden takana. Kristittyinä, Jeesuksen seuraajina, meillä on yhteys Taivaan Isään, joka rakastaa meitä tavalla, johon ihmisrakkaus ei koskaan yllä. Se on hyvällä tavalla sydämen murtavaa rakkautta ja samalla elämän antavaa rakkautta. Tämä rakkaus kohdistuu meihin henkilökohtaisesti ja se kannattelee ihmissuhteitamme ja perhettä, jota kutsutaan seurakunnaksi.

Seurakunta on perhe, jonka jäsenet ovat sisaria ja veljiä. Kun ymmärrämme tämän, alamme nähdä Jumalan maalaaman perhepotretin omilla silmillämme, omalla sydämellämme. Seurakuntaperhe on yhteisö, jossa jokaisella lapsella, jokaisella aikuisella, naisella ja miehellä on paikkansa. Palvelupaikka, jolla loistaa Jumalan rakkautta eteenpäin; niille jotka jo Herran Jeesuksen tuntevat ja niille, jotka vielä etsivät ja epäilevät. Seurakunta on paikka, jossa elämän pitäisi voida olla totta kaikella tavalla. Paikka ja yhteisö, jossa ilo ja riemu saavat näkyä, kädet nousta kiitokseen ja ylistykseen. Tila, jossa elämän tragedioita tai kipua ei tarvitse piilottaa. Perhe, jonka keskellä ei elä toisiaan parempia ihmisiä tai ulossulkevaa ajattelua. Perhe, jossa kannetaan toisia ja rukoillen rakastetaan toisia perhe-yhteyteen. Yhteisö, jota kulttuurieroista tai asuinpaikasta huolimatta yhdistää usko meidän puolestamme ristillä kuolleeseen Jeesukseen, joka on Vapahtajamme ja Kuninkaamme. Häneen, joka on pessyt meidät puhtaaksi synnistä ja häpeästä. Jeesukseen, jonka tuntiessamme me tunnemme myös Isämme, perheemme pään ja huolehtijan.

Ihmisen syntymä tähän maailmaan on ihme. Jumalan suunnitelma ja teot elämässämme ovat ihmeitä. Usko Jeesukseen on ihme! Uskon ihmeen kautta saamme olla osa omaa synnyinperhettämme paljon suurempaa perhettä – seurakuntaperhettä, jossa siskoja ja veljiä ovat kaikki Jeesuksen seuraajat, koko Kristuksen kirkko. Meidän suurelle perheellemme on Raamattuun tallennettu arvokkaita ohjeita, joista Roomalaiskirjeessä on yhdet kauneimmista:

“Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toisianne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.” (Room. 12: 9-12)

Sinulla, joka tätä luet, on tärkeä paikka seurakuntaperheessä. Miten siis sinä, tänä kesänä, voisit olla palvelemassa – mikä voisi olla sinun tapasi loistaa Jumalan rakkautta? Mikä tapasi onkaan, ole rohkea ja palvele Herraa luottavaisesti ja ilolla. Jumalan runsasta siunausta matkaasi! 🙂

– Jarna, pastori

PALUUMUUTTAJA KARA

jaakon 1

Uusperheessämme on ollut melkoinen tohina loppiaisesta lähtien. Välittäjä hyökkäsi sisään siinä samassa, jolloin keinotekoinen joulukuusi siirtyi kellarin hämärään. Saranat eivät kulu, kun kuljetaan ovista yhdenaikaisesti, sano. Johan alkoi tapahtua, kyllä maar. Paikat puunattiin, tavaraa vähennettiin, näytöt järjestettiin. Uuden asunnon etsiminen käynnistyi. 

Ostotarjous tuli huhtikuun päivänä jääkiekkotermein puun takaa. Sorvasin vastauksen sähköpostiin silmälasiliikkeessä, missä perheemme nuorille hankittiin lasit. Tuota pikaa oma asunto oli myyty. 

Uusi asunto löytyi lopulta silloin kuin vähiten olisi arvannut. Vaimon tytär tutki myytävien asuntojen nettisivuja yliopiston sisäänpääsykokeeseen valmistautumisen tauolla. Noin tunti tästä olimme – me motivoituneet – välittäjän kanssa kohteessa Myyrmäessä. Tilava asunto koukutti ja houkutti ensimmäisellä kerralla. 

Tarjous tehtiin perheen budjettipalaverin jälkeen. Kotitalouden rahaministerinä toimin paljon vartijana. Viiden kohdan säästölista luotiin ja kirjoitettiin sydämiin. Oli pieni pelko niskassa, että se toinen asunnosta kiinnostunut tekee oman tarjouksensa. Ei ehtinyt tehdä. 

Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Kävin Myyrmäessä Uomarinteen ala-asteen ja Myyrmäen hienostokouluksi nimitetyn yläasteen. Lukio hurahti pitkän saksan tähden Martinlaaksossa, jawohl. Opiskelin fuksivuoden teologisessa tiedekunnassa Myyrmäestä käsin, missä olin edelleen mamman murkinoilla. Armeijan lomat vietin Myyrmäessä. Muutin pois kotoa Haagaan opiskeluasuntoon alkuvuodesta 1992. Kuusi vuotta kului seuraavaksi Länsi-Pasilassa HOASilla. Stadionin suurista konserteista pystyi Pasilassa nauttimaan maksutta omalla parvekkeella tai talon katolla. Rajan takana Leppävaarassa vierähti 20 vuotta Sellon valojen loisteessa. 

Palaan juurilleni hassunhauskalla tavalla. Suoritin rippikoulun ja isokoulun Vantaankosken leivissä. Olen palvellut pappina vantaalaisia Hämeenkylän seurakunnassa 20 vuotta. Vantaankosken seurakunnan jäsenmäärä lisääntyy tämän väestönsiirron kautta yhdellä. Puolisoni ja hänen lapsensa, joista kaksi kuuluu uusperheeseemme, ovat katolisia. 

Uusi asunto on meille puolisoille toiveitten täyttymys. Voimme kutsua ystävät ja tutut kotiin ja iloita yhdessä heidän kanssaan. Suotuisten olosuhteitten vallitessa saamme paikat kuntoon pihaseuroja, siis tapauksessamme terassiseuroja varten kesäksi 2019. Arvaattekos, hyvät lukijat, minkä kannoin ensimmäisenä uuteen asuntoon muuton alkaessa helluntaiaattona? Neitsyt Mariaa ja pientä Jeesusta esittävän ristipistotaulun. Asetin taulun kotimme ideologiseen nurkkaukseen kunnioittavalle paikalle. 

Omassa kodissa voimme rakastaa ja kunnioittaa toisiamme, levätä ja virkistyä. Kerran saamme kutsun Isän Kotiin, Taivaalliseen Kotiin. Siellä kohtaamme Jumalan kasvoista kasvoihin, hän pyyhkii kyyneleemme ja saamme viettää päättymätöntä Karitsan hääjuhlaa. Aikana, jolloin maallinen majamme vielä asuu maallisessa, mahdollisesti lainarahoitteisessa asunnossa ja ponnistelemme pankin torppareina eteenpäin aitosuomalaisittain räntäsateessa, meille jää ainoaksi mahdollisuudeksi tuhlata rakkautta ja säästää rahaa. Ei ole kiire. Tässä yhteydessä on näet hyvä muistaa, että niillä, jotka rakastavat, on aikaa ikuisesti. Aika velikultia.

jaakon 5

Jaakko Kara, pastori